But my smile / still stays on

Nukkuminen on pieni kuolema.

Taas nukuin koko valoisan ajan ohi. Tarkemmin, olen nukkunut lähes vuorokauden. Muutamaksi tunniksi heräten, vaipuen uneen, hereillä unessa, ja hereillä unessa. Ei ihme, että on miedosti ilmaistuna sekava olo.

Olen edelleen vuoristoradassa. Mikään ei ole tasaista, räjähtelen, vaivun ahdistukseen, olen onnellinen, vaivun synkkyyteen.

Pidän toimivan ihmisen julkisivua yllä niin, että uuvun ja kaikki muuttuu sumuksi. Tiedän, miten tätä leikkiä leikitään. Naura, kuuntele, hymyile, myötäelä. Naura, hymyile, kuuntele, myötäelä. Naurahymyilekuuntelenaurahymyilekuuntele. Ole läsnä muille, turruta omat tunteet täyttämällä ajatukset muiden omilla. Täytä sisäinen tyhjyys toisten tunteilla. Älä päästä mitään ulos. Ole vahva ja heikko ja sitä, mitä muut tarvitsevat.

Ikuinen Show must go on.

Ennen pitkää, julkisivu rapisee alas. Ei sitä voi hallita. Ahdistus ryöpsähtää esiin ja hukuttaa kaiken muun. Ystävän kanssa keskustelu arkiruuasta päättyy holtittomaan itkuun ja tärinään. Paha olo kiemurtelee ulos kaikesta tukahduttamisesta huolimatta. Sallin itselleni neljä itkutärähdystä ja kymmenen kyyneltä. Julkisivu ylös ja "ei täs mitään, tunteet vähän pinnassa." Ihme, jos pidetään vähän epävakaana.

Jos olisin sää, olisin pilvimassa, joka osuu vuoristoon. Hiljaa kerääntyy, uhkaavammaksi joka päivä, synkistyen, mutta paikallaan pysyen. Kunnes vastaan tulee vuori ja salamat iskevät, vesi valuu, tulvii, tuhoaa. Ainoastaan lämpö rauhoittaa, haihduttaa vettä ilmaan.. -ja pilvet kasaantuvat, suurenevat, synkistyvät, päivä toisensa jälkeen.

Turtumus, viha ja ahdistus vaihtelevat. En jaksa. En jaksa. Pakko jaksaa. PAKKO jaksaa.

Useammin kuin en, kuulen kuoleman kauniin kutsun. "Tule tänne, päätä tuska, vaivu loputtomaan uneen, eikä mikään enää tunnu miltään." Kaunis se on ennenkaikkea. Unikuva, välkehtivä, loputon onnellisuus. Tällä päällä tasaisuus on onnellisuus. Kunhan ei heittelehtisi ajopuuna loputtomalla merellä. Kunhan tulisi tyyni tai sellainen myrsky, että uppoaa. Syvälle mereen, rapujen, kalojen, meren mysteerien sekaan. Lahoaisi pois.

Mutta eihän sellaista saa tehdä. Se olisi väärin. "Ajattele niitä läheisiä, miten valtava tuska. Ei kukaan ymmärtäisi, jäisivät suremaan ja hautajaiset ja ajattele sitä tuskaa, joka ruumiin löytäminen aiheuttaa. Vihaa, joka kuolemasi aiheuttaisi. Surua ja hautajaisia ja äitä ja isää ja puolisoa ja koiraa". Ajattelen, ja jään henkiin vielä yhdeksi päiväksi, vuodeksi, vuosikymmeneksi, ilman että elän päivääkään. Kai tyhjä kuori, joka nauraahymyileekuuntelee ja myötäelää on läheisille helpompi ymmärtää kuin kylmä ruumis metsikössä.

Eläisin täysillä, jos siihen olisi mahdollisuus. Jos olisi rahaa. Jos olisi aikaa. Jos tietäisin, mitä niillä pitää tehdä. Jos minulla olisi aavistus siitä että mitä muuta se elämä on kuin hengittämistä ja kyborgina asioiden suorittamista. Nouse ylös, vie koira, ajattele syömistä, naura ajatuksen absurdiudelle, ihan kuin sitä voisi itselleen sallia. Tutkaile itseäsi peilistä tarpeettoman kauan, totea että vihaat jokaista senttiä, kömmi puolison viereen ja leiki että tunnet häneltä saamasi lämmön. Avaa Netflix tai kirja, uppoudu johonkin, vaikka lätkään, älä ajattele tyhjyyttä. Vie koira, mene nukkumaan ja tee sama uudestaan ja uudestaan. Wow, what a wonderfull, wonderfull life.

Minulla ei ole elämää, eikä oikeutta päättää sitä.

Comfortably numb

Elikäs mukavasti puutunut tai ainakin jotain sinne päin.

Se on ollut tämän - ja oikeastaan muutaman viime päivän tunne. Turtuminen. Puutuminen. Se, kun mikään ei tunnu miltään. Mikään ei huvita. Huvittaisi vain olla, ja sitähän se on. Olemista.

Sekunti sekunnin perään. Olen ja hengitän. Vuoden päästä minuutti on mennyt. Aivoissa käy samanlainen trafiikki kuin Torniossa keskellä päivää. Eli mitään ei liiku minnekään.

Tietysti tunteet ovat heittelehtineet ylös ja alas ja sivuittain ja väärinpäin.. Mutta nyt, tässä hetkessä, tällä sekunnilla, tänä päivänä, mikään ei tunnu miltään.

Tietysti se kuuluu yksinäisyyteen. Ei sellaiseen yksinäisyyteen, ettei muka olisi ketään, kenen kanssa puhua tai kenen luokse voisi mennä käymään. Vaan siihen yksinäisyyteen, siihen toiseen, siihen pahempaan. Olen sylinterin muotoinen palikka, menossa laatikkoon jossa on vain kuutioreikiä. En sovi, en mahdu, olen väärässä paikassa, väärässä ajassa, ylipäätään aina väärässä. Ja väärin.

En jaksa. En vaan jaksa. Eikä myöskään huvita. Kävelen samaa ympyrää uudelleen ja uudelleen, sekä fyysisesti että ajatuksissa. Samat ajatukset, samat koirankakat sen tietyn puskan juurella, samat vastaantulevat ihmiset. Niin pitkälle että jo mietin, elänkö simulaatiossa.

Keskittymiskyky on poissa, toimintakyky kuulostaa utopistiselta. Miten ne muut ihmiset elää, käy töisssä, tekee ruokaa siivoaa hoitaa lapset käy salilla hoitaa parisuhdetta ja tekee normaalien ihmisten juttuja?

Kuka sen normaalin nyt sitten ikinä määritteleekään. Kaikki me käsittääkseni olemme rikki, ainakin pinnan alla. Silti toiset paahtaa eteenpäin, eivät jää (olemattomaan) suruun vellomaan; tekevät töitä, menestyvät... Ja minä.. olen. Olenko siis hullumpi, laiskempi, sairaampi vai vaan "haasteellinen".

Äsken tunsin jotain. Rinnassa lepatti, syke nousi, ajatukset kiertävät ympyrää. Kuin perhonen pyrkisi vapauteen. Paitsi se ei ole perhonen. Se on kotka tai lohikäärme. Jokin niin suuri ja voimakas, että se repi sisälmykseni rikki, oksensi pahan olonsa minuun ja lähti. Tunne kesti noin puolitoista minuuttia.

Tähän kohtaan yleensä väläyttäisin jotain niinkin nerokasta että "haluan edes sen tunteen takaisin, jotta olisi muutakin kuin lamaannuttava tyhjyys". No en kyllä halua. Haluan olla iloinen, haluan nauraa, haluan pystyä nauttimaan jostain. Haluan nähdä ihmisiä ja kohdata aidosti ja olla läsnä.

Mutta en jaksa. En jaksa eikä kiinnosta. Ehkä joskus, mutta "it is not this day".

Comfortably numb my ass. Tässä ei ole mitään mukavaa.

Kiusaus, ahdistus, synti

Tänään

Kaikki on huonosti. Vituttaa, ahdistaa, suututtaaväsyttää kaikki tulvii yli. Tunnemaljani reunat tulivat vastaan jo ennenkuin heräsin.

Gorilla en ole tänään. Nyt olen vihainen virvatuli, sykin raivoa ja poltan kaiken ympäriltäni. Olen niin saatanan vihainen jollekulle jostain, että toivoisin aktuaalista liekinheitintä. En kyllä sitten tiedä mitä sillä tekisin. Ehkä haluan räjähtää tulipallona, poistaa KAIKEN, nähdä maailman palavan. Muuttua kaoottiseksi tulitornadoksi ja rehata estottomasti ympäri maailmaa.

Nauraa niille, jotka syttyvät tuleen, kouristelevat tuskissaan, epätoivoisesti juoksevat minulta karkuun. Säälittävä yritys. Säälittävät, kuvottavat, inhottavat ihmiset jotka kehtaavat olla onnellisia kun itse olen paskaraunio.

Onni on niin kaukana tästä vihasta, pettymyksestä, "negtatiivisesta energiasta", kuten joku sanoisi. "Ota ruusukvartsikristalli, se imee pahaa energiaa ja puhdistaa ilmaa", sanoisi joku vitun ärsyttävä typerä hippi. Tunge se kristalli perseeseesi imemään negatiivista energiaa ja istu sitten oksaiseen halkoon ja repeä siihen. Mieluiten muurahaispesän lähelle ja valele itsesi hunajalla ja odottele että kristalli auttaa.

Vitun idiootit.

Aika usein "muut" ihmiset ovat mielestäni täysiä idiootteja, pelkkiä paskaa suoltavia persereikiä, joille palaminen olisi liian helppo ja armollinen ratkaisu. Kuitenkin miettiessäni, että miksi tunnen niin, on kestämättömän ja kivuliaan selvää, että oikeasti vihaan vain ja ainoastaan itseäni.

En minä kenenkään muun kuolemasta saisi nautintoa. Ehkä omastani voisin, mutta kun sitäkään ei sitten voi etukäteen tietää. Fni olisi heitetty tonnin painoinen kivilohkare. "en mä halua nyt tätä kiveä kantaa hei on aika painava tämä ny…- "no otat sen nyt kuitenkin" "eiku hei nyt ihan oikeesti on aika ikävä ja vähän nyt ahistais tämä" "shhh... otat sen nyt vaan... kaikilla on hei vastuuta. Kannat nyt vaan" "mmm ei nyt kyllä" "shhhhhhhh.....shhhh" Ja tässä sitä nyt sitten kannetaan.

Oikeasti en halua tappaa ketään. Enkä itseäni. "En halua kuolla, en vain jaksa elää."

Ajatus helvetistä on mielestäni surkuhupaisa. Ikuisesti palat tulessa ja Saatana sitten tökkii hiilihangolla. No voi ei. Onpa karmeaa. Verrattuna näihin tunteisiin, tähän "elämään", uskoisin sen olevan helpotus.

On tämäkin saatana työmaa.

Päivä ilman gorillaa

Gorillointi saattoi mennä hieman synkäksi.

Mutta, siltä minusta eilen tuntui, joten sitäpä pukkasi.

Tänään gorilla on omassa häkissään, huoneen nurkassa. Siellä tuijottaa ja syö imaginatiivista banaania. Koska miksi sitä ruokkisin. Tarkoitus kai olisi päästä siitä eroon. Harmi, ettei sitä voi mestata tai päästää vapauteen. Gorilla olen minä ja minä olen gorilla. Aina se siellä on, joskus pikku pentuna ja toisinaan valtavana King Kongina.

Gorilla edustaa kaikkea, mikä minussa on joko itseni, tai muiden mielestä pielessä. Se on holtiton luonnonvoima, joka saapuessaan tuhoaa kaiken ja syö minut sisältä. Jäljelle jää tyhjä kuori. Kuten siitä hypoteettisesta banaanista.

Näinä päivinä, kun se on häkissä, jaksan hengittää. Jaksan uskoa itseeni ja huomiseen ja vaikka mihin. Vaikka siihen, että jonain päivänä en välttämättä olekaan itkevä, resuinen säkki täynnä paskaa. Jep, paskaa. Haisevaa hyödytöntä paskaa, joka kuuluu korkeintaan kukkien alle, ja nekin se myrkyttää.

Mutta eipäs nyt vaivuta siihen olotilaan.

Tänään menen kohti valoa. Ei sitä tunnelin päässä olevaa, huijaavaa, täälläontaivastuletuletule-valoa, vaan ennemmin pään sisäisen sumun keskeltä kajastavaa majakkaa. Sitä, jonka luo päästyään tietää kuka on. Ja miksi. Ja ennen kaikkea, mitä tällä ihmisellä pitäisi tehdä.

Voi olla, että tämän pitäisi kirjoittaa. Yhtä hyvin voi olla, että tämän pitäisi harrastaa fitnesstä tai juosta maraton tai mennä leikkimään sihteeriä johonkin konttoriin tai Alepan kassalle. Tai vuorikiipeillä, Tai kehittää mobiiliapplikaatioita tai keksintöjä, turhakkeita. Tai vain olla kotona ja huolehtia siitä.

Jos olisi Jumala, kysyisin Häneltä. Mikä vastaus olisi? "Tee sitä, mistä nautit ja tulet onnelliseksi." Minun kohdallani se tarkoittaisi loputonta kirjojen kuuntelua ja yökausien fantasiapelien pelaamista. Wow, such a great plan, God. Tälläpä jätän itseni historiaan ja kuolinvuoteella näitä öitä muistelen. Uuuuuiii, miten syvällistä.

On muitakin asioita, joista tulen... no, en onnelliseksi, vielä, mutta ehkä iloisemmaksi. Ne asiat ovat niiiiiin järjettömän kliseisiä ja triviaaleja, että oikein naurattaa. Koiran kuonon pusiminen ja sen tassujen nuuhkuttelu. Rauhalliset, öiset metsälenkit. (Valaistuilla poluilla koska herrajjumala pimeässä voi eksyä tai törmätä karhuun. Karhut on todellinen vaara tässä lähiössä, jossa asuu melko monta ihmistä ja metsää on ainakin varmaan hehtaari. Siellä ne vaanii, usko pois.

Saan voimaa myös läheisistä ihmisistä. Niitäkin tässä hyörii silloin tällöin.

Mutta asia josta saan mahdollisesti eniten hyvää mieltä, jaksamista, tsemppiä, valoa, iloa ja muita positiivisia asioita, joita en tässä lähde erittelemään, koska kaikki kyllä tietää, miltä hyvä mieli tuntuu. Hyvältä. Niin se asia.

Se on tositeeveeohjelma. Siinä on ihmisiä, jotka laihduttaa paljon grammoja, ja tulevat siitä onnellisimmiksi. Heitä hoitaa tiukka tohtori, joka on salaa sympaattinen. Ohjelman sävy ei ole tuomitseva, vaan kannustava.

No mitä se minuun vaikuttaa? En paina montaa sataa kiloa, en varmaan edes yhtä sataa kiloa. En tarvitse lihavuusleikkausta, enkä ehkä edes ravintosuunnitelmaa.

Sen sijaan tarvitsen symppaavan lääkärin. Sen, joka sanoo, että sinä riität. Sen, joka sanoo, että paina paina (hehhehh), kyllä sinusta vielä jokin tulee. Sen, joka kertoo, että tämä sinusta tulee. Tämä sinun tarkoituksesi on. Näyttää sosiaaliselta kartalta, että tuossa, näetkö, juuri tuossa pikselissä maailmassa on sinun oma paikkasi. Mene sinne. Sinne sovit, siellä pärjäät, sinne kuulut. Siellä menestyt, niissä määrin kuin haluat. Siellä et menetä työtäsi ja siellä voit saada vaikka lapsia, vaikka tässä todellisuudessa ne ovat sinulta kielletyt, mahdollisuus riistetty, elimistö taistelee vastaan.

Sen paikan nimi on elämäsi, ja se on sinulla tässä. On oma asiasi mitä sillä teet. Näin kai sitä sanotaan ja hyvää tarkoitetaan, mutta eihän se tarkoita mitään. Sama kuin sanoisi puulle että oikeastaan sun kannattais kasvaa vähän enemmän metsän reunalla niin saisit valoa ja mehiläiset löytävät sinut paremmin.

Ei se puuta kiinnosta, se kasvaa tai kuolee. Paitsi, jos puutohtori sen repii juuriltaan ja siirtää parempaan paikkaan ja opettaa sen juurtumaan siihen ja kasvamaan siinä. Vähitellen puu sopeutuu ja kasvaa muita korkeammaksi ja terveemmäksi. Tai ihan tavalliseksi puuksi.

Olisinpa tavallinen puu. Havisuttaisin lehtiä ja olisin osa metsää. Oksillani tanssisivat oravat ja linnut tekisivät minuun pesiään. Vuodenajat vaihtelisivat, mutta minä kestäisin. Syksy riisuisi minut alasti, talvi peittäisi kylmyyteen. Voisin nukkua talven yli. Herätä keväällä ja avata silmäni ja silmuni, olla taas kesän länmössä.

Ehkä joku lukisi kirjaa varjossani.

Gorilla ja sarkofagi

Toisinaan,

aamuisin, iltapäivisin tai iltaisin luokseni saapuu vieras. Joskus jo ennen heräämistä, kuulen sen tassuttelevan ympäri asuntoa. Rystyset laahaavat maata laiskan töminän tahdissa. Niinä päivinä tiedän jo sängyssä, silmät kiinni, että päivästä tulee karmiva.

Gorilla saapuu makuuhuoneeseen, ja kyselemättä istahtaa rintani päälle. Selkä minuun päin se alkaa tehdä omia gorillajuttujaan. Istuu vain ja napostelee niitä mitäliejuttuja turkistaan, mitä gorilloilla on tapana napostella. Jotain hyönteisiä vissiin. En juuri jaksa siitä välittää, sillä itse en saa henkeä. Tai saan, mutta aika vaivalloisesti. Joinain näistä aamuista gorilla kääntää päätään, ja näen omat kasvoni.

Kun nousen ylös, gorilla sulautuu minuun. Yhdessä raahustamme vessaan, Koiran kanssa ulos, kauppaan, minne lie. Katson peiliin ja sieltä se pilkistelee, silmieni takaa. Öhkii ja sanoo grunt. Katselen peiliä, kasvojani siinä. Näen gorillan. Katson vartaloani, näen gorillan. Käteni pitenevät, ja ryhtini rapautuu.

Silloin, kun en käy töissä, aamutoimien jälkeen raahaudun gorillana sohvalle. Kuuntelen jotain turhanpäiväistä äänikirjaa, ei energiani muuhun riitä. Kaikki voima menee gorillan kanniskeluun, kulkemiseen, hengittämiseen. Koska gorilla on minussa ja minä gorilla, keuhkoistani ei nyt oikein riittäisi happea molemmille. Tekisi mieli sanoa että mene nyt jonnekin siitä, äiti on nyt vähän väsynyt enkä jaksaisi pitää sinua sisällä nyt. Ei se kyllä koskaan kuuntele, joten jätän sanomatta.

Välillä asunto näyttää siltä, että se on enemmän gorillan, kuin minun vallassani. Roskaa ja roskaa ja roskaa joka puolella, ei gorillat siivoa. Itse siivoaisin kyllä mutta yritäpäs itse, olla samaan aikaan gorilla ja ihminen. Nii. Ei oo helppoa.

Joten jatkan aktiivista sohvalla makoilua ja pakenen gorillaa kirjoihin, seikkailuihin, omiin ajatuksiini. Omat ajatukset ovat kylläkin siinä mielessä pöljä paikka paeta, että siellä se gorilla kaikista eniten öhkii.

Osaan karkoittaa gorillan. Sopivalla annoksella tietynlaista ravintoa sekä toisenlaista, synteettistä ravintoa tasapainottamalla, gorilla hiljalleen lähtee. Ovet paukkuen, koska ulkona on kylmä ja missä gorilla muka Suomessa viihtyy.

Tuntuu, kuin vasta heräisin. Olen sosiaalinen, sen verran mitä minulla nyt sosiaalisuutta on. Puhun puhelimessa tärkeimpien ihmisten kanssa (voin olla nyt yksin, mutta on minulla rakkaitakin). Lähden pitkälle lenkille metsään. Metsässä unohdan koko kaukaisen sukulaiseni, mieli virkistyy, aivot saavat happea ja mitä kaikkia kliseitä nyt liikuntaan liittyy. Jos metsälenkkejä nyt liikunnaksi laskee koska sehän on vain kävelyä eikä hiki lennä ja Koirakin nuuskii ja pysähtelee eikä minulla mitään lenkkivaatteita ole äläkä nyt huijaa itseäsi et sinä tuolla laihdu.

Tulen kotiin, käyn saunassa. Gorilla ei siellä viihdy, joten saan olla rauhassa. Syön jotain, jos gorillan jäljiltä on ruokaa jäänyt ja avaan television ja katson yhdeksättätoista kertaa samoja Simpsoneita.

On aika mennä nukkumaan. Otan iltalääkkeet ja sitten viivyttelen turhaan unille menemistä. Tiedän, että kun laitan silmät kiinni, gorilla asettuu jälleen päälleni, sisälleni ja sulkee sarkofagin kannen yöksi.

No niin.

Koska suurin osa ihmisistä ympärilläni on kehoittanut (PAINOKKAASTI) minua aloittaa blogin kirjoittamisen, niin aloitanpa sitten. Sanalla "koska" tämähän on tietysti nerokasta aloittaa, aivan kuin meillä olisi jotain historiaa. No, kohta on. Tai sitten ei.

Onko sinulla hetki aikaa keskustella jeesustelusta? Tai siis ei niinkään keskustella, vaan lukea yksipuolista ranttia. (miten sekin sana muka suomennetaan...)

Jeesustelu terminä mielestäni tarkoittaa kaksinaismoralismia, ja sen ymmmärtämättömyyttä. Kärjistettynä sellaista, että vegaani tilaa kännissä katkarapupitsaa. Tai vauhkoekologi syö tonnikalaa. Terveysintoilija tupakoi, tai valittaa tupakoivalle energiajuomien juomisesta. Mitä himputin väliä sillä energiajuomalla on, jos jo myrkyttää itseään tupakalla.

Eniten ärsyttävä jeesustelun aihe on terveysintoilijat relaamassa. Ja relaaminenhan Suomessa tarkoittaa juomista. Mutta siis, onhan nyt valkoviinin juominen ihan täysin eri asia kuin kossun vetäminen raakan. Viiniä juodaan maun takia. Ja paskat. Jos alkoholia juotaisiin maun takia, niin ei kai kukaan olisi koskaan humalassa. Ja jos haluaa olla humalassa niin onko se nyt sitten aivan sama tavioittaa se olotila millä tahansa alkoholituotteella. Raaka viina on kuitenkin se näppärin tapa saavuttaa se ihana olotila, missä voi olla aivan miten sattuu ja oksennella ja puhua sekavia ja harrastaa irtosuhteita ja tehdä toooosi hauskoja spontaaneja asioita. Eli laittaa sikspäkin kuoret päähän ja sanoa että hei miten hauska hattu.

Maanantaina sitten työpaikalla voikin retostella että olipas hauska viikonloppu josta en muista mitään ja hirvee darra vieläkin heehhhehhöhöhö. Kaikkien mielestä loistava vitsi.

Idiootit. Alkoholi on myrkky, joka tuhoaa aivosolut, liittyy lähes kaikkiin kuolemiin Suomessa, aiheuttaa ns paljon kuolemia ja todella paljon väkivaltaa. Mutta mitä siitä, kännissä on hauskaa.

This just in. Ei ole. Kännissä on tyhmää olla.

Toisaalta, olisiko jeesustelusta hyötyä? Ainakin sillä pysyy kivasti sopu yllä, ja voi tarvittaessa vähän huijata itseään. Vaikka alkoholilla. Kyllähän se rentouttaa, ja nostaa sosiaalisia taitoja. Tai taannuttaa. Kuitenkin yhteinen aallonpituus on saavutettavissa.

Jeesustelulla voi näppärästi huijata itseään. Ja mitä pahaa siinä on? Kenen psyyke muka kestää tätä maailmaa, ympäristöä tai varsinkaan itseään, jos kohtaa itsensä täysin rehellisesti joka päivä. Joka ikinen päivä kaikki kurjuus vyöryy päälle, Afrikan lapset näkee nälkää, Suomi on täynnä asunnottomia ja työttömiä ja syrjäytyneitä ja mamuja ja työttömiäsyrjäytyneitäasunnottomiamamuja.

Kuka sen tuskan kanssa jaksaa elää?

Minä ainakin uskon vahvasti hedonismiin. Ja altruismiin. Ja sitten niitä näppärästi yhdistelemällä pääsee tilaan, jossa yrittää muka auttaa lahjoittamalla kympin kuussa sinne tänne ja leikkiä auttavansa ihmisiä.... jeesustelua jos mikä. Mutta tuleehan siitä hyvä mieli kummiski.

Olen, siis jeesustelen.