Gorilla ja sarkofagi

Toisinaan,

aamuisin, iltapäivisin tai iltaisin luokseni saapuu vieras. Joskus jo ennen heräämistä, kuulen sen tassuttelevan ympäri asuntoa. Rystyset laahaavat maata laiskan töminän tahdissa. Niinä päivinä tiedän jo sängyssä, silmät kiinni, että päivästä tulee karmiva.

Gorilla saapuu makuuhuoneeseen, ja kyselemättä istahtaa rintani päälle. Selkä minuun päin se alkaa tehdä omia gorillajuttujaan. Istuu vain ja napostelee niitä mitäliejuttuja turkistaan, mitä gorilloilla on tapana napostella. Jotain hyönteisiä vissiin. En juuri jaksa siitä välittää, sillä itse en saa henkeä. Tai saan, mutta aika vaivalloisesti. Joinain näistä aamuista gorilla kääntää päätään, ja näen omat kasvoni.

Kun nousen ylös, gorilla sulautuu minuun. Yhdessä raahustamme vessaan, Koiran kanssa ulos, kauppaan, minne lie. Katson peiliin ja sieltä se pilkistelee, silmieni takaa. Öhkii ja sanoo grunt. Katselen peiliä, kasvojani siinä. Näen gorillan. Katson vartaloani, näen gorillan. Käteni pitenevät, ja ryhtini rapautuu.

Silloin, kun en käy töissä, aamutoimien jälkeen raahaudun gorillana sohvalle. Kuuntelen jotain turhanpäiväistä äänikirjaa, ei energiani muuhun riitä. Kaikki voima menee gorillan kanniskeluun, kulkemiseen, hengittämiseen. Koska gorilla on minussa ja minä gorilla, keuhkoistani ei nyt oikein riittäisi happea molemmille. Tekisi mieli sanoa että mene nyt jonnekin siitä, äiti on nyt vähän väsynyt enkä jaksaisi pitää sinua sisällä nyt. Ei se kyllä koskaan kuuntele, joten jätän sanomatta.

Välillä asunto näyttää siltä, että se on enemmän gorillan, kuin minun vallassani. Roskaa ja roskaa ja roskaa joka puolella, ei gorillat siivoa. Itse siivoaisin kyllä mutta yritäpäs itse, olla samaan aikaan gorilla ja ihminen. Nii. Ei oo helppoa.

Joten jatkan aktiivista sohvalla makoilua ja pakenen gorillaa kirjoihin, seikkailuihin, omiin ajatuksiini. Omat ajatukset ovat kylläkin siinä mielessä pöljä paikka paeta, että siellä se gorilla kaikista eniten öhkii.

Osaan karkoittaa gorillan. Sopivalla annoksella tietynlaista ravintoa sekä toisenlaista, synteettistä ravintoa tasapainottamalla, gorilla hiljalleen lähtee. Ovet paukkuen, koska ulkona on kylmä ja missä gorilla muka Suomessa viihtyy.

Tuntuu, kuin vasta heräisin. Olen sosiaalinen, sen verran mitä minulla nyt sosiaalisuutta on. Puhun puhelimessa tärkeimpien ihmisten kanssa (voin olla nyt yksin, mutta on minulla rakkaitakin). Lähden pitkälle lenkille metsään. Metsässä unohdan koko kaukaisen sukulaiseni, mieli virkistyy, aivot saavat happea ja mitä kaikkia kliseitä nyt liikuntaan liittyy. Jos metsälenkkejä nyt liikunnaksi laskee koska sehän on vain kävelyä eikä hiki lennä ja Koirakin nuuskii ja pysähtelee eikä minulla mitään lenkkivaatteita ole äläkä nyt huijaa itseäsi et sinä tuolla laihdu.

Tulen kotiin, käyn saunassa. Gorilla ei siellä viihdy, joten saan olla rauhassa. Syön jotain, jos gorillan jäljiltä on ruokaa jäänyt ja avaan television ja katson yhdeksättätoista kertaa samoja Simpsoneita.

On aika mennä nukkumaan. Otan iltalääkkeet ja sitten viivyttelen turhaan unille menemistä. Tiedän, että kun laitan silmät kiinni, gorilla asettuu jälleen päälleni, sisälleni ja sulkee sarkofagin kannen yöksi.