Comfortably numb

Elikäs mukavasti puutunut tai ainakin jotain sinne päin.

Se on ollut tämän - ja oikeastaan muutaman viime päivän tunne. Turtuminen. Puutuminen. Se, kun mikään ei tunnu miltään. Mikään ei huvita. Huvittaisi vain olla, ja sitähän se on. Olemista.

Sekunti sekunnin perään. Olen ja hengitän. Vuoden päästä minuutti on mennyt. Aivoissa käy samanlainen trafiikki kuin Torniossa keskellä päivää. Eli mitään ei liiku minnekään.

Tietysti tunteet ovat heittelehtineet ylös ja alas ja sivuittain ja väärinpäin.. Mutta nyt, tässä hetkessä, tällä sekunnilla, tänä päivänä, mikään ei tunnu miltään.

Tietysti se kuuluu yksinäisyyteen. Ei sellaiseen yksinäisyyteen, ettei muka olisi ketään, kenen kanssa puhua tai kenen luokse voisi mennä käymään. Vaan siihen yksinäisyyteen, siihen toiseen, siihen pahempaan. Olen sylinterin muotoinen palikka, menossa laatikkoon jossa on vain kuutioreikiä. En sovi, en mahdu, olen väärässä paikassa, väärässä ajassa, ylipäätään aina väärässä. Ja väärin.

En jaksa. En vaan jaksa. Eikä myöskään huvita. Kävelen samaa ympyrää uudelleen ja uudelleen, sekä fyysisesti että ajatuksissa. Samat ajatukset, samat koirankakat sen tietyn puskan juurella, samat vastaantulevat ihmiset. Niin pitkälle että jo mietin, elänkö simulaatiossa.

Keskittymiskyky on poissa, toimintakyky kuulostaa utopistiselta. Miten ne muut ihmiset elää, käy töisssä, tekee ruokaa siivoaa hoitaa lapset käy salilla hoitaa parisuhdetta ja tekee normaalien ihmisten juttuja?

Kuka sen normaalin nyt sitten ikinä määritteleekään. Kaikki me käsittääkseni olemme rikki, ainakin pinnan alla. Silti toiset paahtaa eteenpäin, eivät jää (olemattomaan) suruun vellomaan; tekevät töitä, menestyvät... Ja minä.. olen. Olenko siis hullumpi, laiskempi, sairaampi vai vaan "haasteellinen".

Äsken tunsin jotain. Rinnassa lepatti, syke nousi, ajatukset kiertävät ympyrää. Kuin perhonen pyrkisi vapauteen. Paitsi se ei ole perhonen. Se on kotka tai lohikäärme. Jokin niin suuri ja voimakas, että se repi sisälmykseni rikki, oksensi pahan olonsa minuun ja lähti. Tunne kesti noin puolitoista minuuttia.

Tähän kohtaan yleensä väläyttäisin jotain niinkin nerokasta että "haluan edes sen tunteen takaisin, jotta olisi muutakin kuin lamaannuttava tyhjyys". No en kyllä halua. Haluan olla iloinen, haluan nauraa, haluan pystyä nauttimaan jostain. Haluan nähdä ihmisiä ja kohdata aidosti ja olla läsnä.

Mutta en jaksa. En jaksa eikä kiinnosta. Ehkä joskus, mutta "it is not this day".

Comfortably numb my ass. Tässä ei ole mitään mukavaa.