Nukkuminen on pieni kuolema.
Taas nukuin koko valoisan ajan ohi. Tarkemmin, olen nukkunut lähes vuorokauden. Muutamaksi tunniksi heräten, vaipuen uneen, hereillä unessa, ja hereillä unessa. Ei ihme, että on miedosti ilmaistuna sekava olo.
Olen edelleen vuoristoradassa. Mikään ei ole tasaista, räjähtelen, vaivun ahdistukseen, olen onnellinen, vaivun synkkyyteen.
Pidän toimivan ihmisen julkisivua yllä niin, että uuvun ja kaikki muuttuu sumuksi. Tiedän, miten tätä leikkiä leikitään. Naura, kuuntele, hymyile, myötäelä. Naura, hymyile, kuuntele, myötäelä. Naurahymyilekuuntelenaurahymyilekuuntele. Ole läsnä muille, turruta omat tunteet täyttämällä ajatukset muiden omilla. Täytä sisäinen tyhjyys toisten tunteilla. Älä päästä mitään ulos. Ole vahva ja heikko ja sitä, mitä muut tarvitsevat.
Ikuinen Show must go on.
Ennen pitkää, julkisivu rapisee alas. Ei sitä voi hallita. Ahdistus ryöpsähtää esiin ja hukuttaa kaiken muun. Ystävän kanssa keskustelu arkiruuasta päättyy holtittomaan itkuun ja tärinään. Paha olo kiemurtelee ulos kaikesta tukahduttamisesta huolimatta. Sallin itselleni neljä itkutärähdystä ja kymmenen kyyneltä. Julkisivu ylös ja "ei täs mitään, tunteet vähän pinnassa." Ihme, jos pidetään vähän epävakaana.
Jos olisin sää, olisin pilvimassa, joka osuu vuoristoon. Hiljaa kerääntyy, uhkaavammaksi joka päivä, synkistyen, mutta paikallaan pysyen. Kunnes vastaan tulee vuori ja salamat iskevät, vesi valuu, tulvii, tuhoaa. Ainoastaan lämpö rauhoittaa, haihduttaa vettä ilmaan.. -ja pilvet kasaantuvat, suurenevat, synkistyvät, päivä toisensa jälkeen.
Turtumus, viha ja ahdistus vaihtelevat. En jaksa. En jaksa. Pakko jaksaa. PAKKO jaksaa.
Useammin kuin en, kuulen kuoleman kauniin kutsun. "Tule tänne, päätä tuska, vaivu loputtomaan uneen, eikä mikään enää tunnu miltään." Kaunis se on ennenkaikkea. Unikuva, välkehtivä, loputon onnellisuus. Tällä päällä tasaisuus on onnellisuus. Kunhan ei heittelehtisi ajopuuna loputtomalla merellä. Kunhan tulisi tyyni tai sellainen myrsky, että uppoaa. Syvälle mereen, rapujen, kalojen, meren mysteerien sekaan. Lahoaisi pois.
Mutta eihän sellaista saa tehdä. Se olisi väärin. "Ajattele niitä läheisiä, miten valtava tuska. Ei kukaan ymmärtäisi, jäisivät suremaan ja hautajaiset ja ajattele sitä tuskaa, joka ruumiin löytäminen aiheuttaa. Vihaa, joka kuolemasi aiheuttaisi. Surua ja hautajaisia ja äitä ja isää ja puolisoa ja koiraa". Ajattelen, ja jään henkiin vielä yhdeksi päiväksi, vuodeksi, vuosikymmeneksi, ilman että elän päivääkään. Kai tyhjä kuori, joka nauraahymyileekuuntelee ja myötäelää on läheisille helpompi ymmärtää kuin kylmä ruumis metsikössä.
Eläisin täysillä, jos siihen olisi mahdollisuus. Jos olisi rahaa. Jos olisi aikaa. Jos tietäisin, mitä niillä pitää tehdä. Jos minulla olisi aavistus siitä että mitä muuta se elämä on kuin hengittämistä ja kyborgina asioiden suorittamista. Nouse ylös, vie koira, ajattele syömistä, naura ajatuksen absurdiudelle, ihan kuin sitä voisi itselleen sallia. Tutkaile itseäsi peilistä tarpeettoman kauan, totea että vihaat jokaista senttiä, kömmi puolison viereen ja leiki että tunnet häneltä saamasi lämmön. Avaa Netflix tai kirja, uppoudu johonkin, vaikka lätkään, älä ajattele tyhjyyttä. Vie koira, mene nukkumaan ja tee sama uudestaan ja uudestaan. Wow, what a wonderfull, wonderfull life.
Minulla ei ole elämää, eikä oikeutta päättää sitä.
