lauantai 17. marraskuuta 2018

Comfortably numb

Elikäs mukavasti puutunut tai ainakin jotain sinne päin.

Se on ollut tämän - ja oikeastaan muutaman viime päivän tunne. Turtuminen. Puutuminen. Se, kun mikään ei tunnu miltään. Mikään ei huvita. Huvittaisi vain olla, ja sitähän se on. Olemista.

Sekunti sekunnin perään. Olen ja hengitän. Vuoden päästä minuutti on mennyt. Aivoissa käy samanlainen trafiikki kuin Torniossa keskellä päivää. Eli mitään ei liiku minnekään.

Tietysti tunteet ovat heittelehtineet ylös ja alas ja sivuittain ja väärinpäin.. Mutta nyt, tässä hetkessä, tällä sekunnilla, tänä päivänä, mikään ei tunnu miltään.

Tietysti se kuuluu yksinäisyyteen. Ei sellaiseen yksinäisyyteen, ettei muka olisi ketään, kenen kanssa puhua tai kenen luokse voisi mennä käymään. Vaan siihen yksinäisyyteen, siihen toiseen, siihen pahempaan. Olen sylinterin muotoinen palikka, menossa laatikkoon jossa on vain kuutioreikiä. En sovi, en mahdu, olen väärässä paikassa, väärässä ajassa, ylipäätään aina väärässä. Ja väärin.

En jaksa. En vaan jaksa. Eikä myöskään huvita. Kävelen samaa ympyrää uudelleen ja uudelleen, sekä fyysisesti että ajatuksissa. Samat ajatukset, samat koirankakat sen tietyn puskan juurella, samat vastaantulevat ihmiset. Niin pitkälle että jo mietin, elänkö simulaatiossa.

Keskittymiskyky on poissa, toimintakyky kuulostaa utopistiselta. Miten ne muut ihmiset elää, käy töisssä, tekee ruokaa siivoaa hoitaa lapset käy salilla hoitaa parisuhdetta ja tekee normaalien ihmisten juttuja?

Kuka sen normaalin nyt sitten ikinä määritteleekään. Kaikki me käsittääkseni olemme rikki, ainakin pinnan alla. Silti toiset paahtaa eteenpäin, eivät jää (olemattomaan) suruun vellomaan; tekevät töitä, menestyvät... Ja minä.. olen. Olenko siis hullumpi, laiskempi, sairaampi vai vaan "haasteellinen".

Äsken tunsin jotain. Rinnassa lepatti, syke nousi, ajatukset kiertävät ympyrää. Kuin perhonen pyrkisi vapauteen. Paitsi se ei ole perhonen. Se on kotka tai lohikäärme. Jokin niin suuri ja voimakas, että se repi sisälmykseni rikki, oksensi pahan olonsa minuun ja lähti. Tunne kesti noin puolitoista minuuttia.

Tähän kohtaan yleensä väläyttäisin jotain niinkin nerokasta että "haluan edes sen tunteen takaisin, jotta olisi muutakin kuin lamaannuttava tyhjyys". No en kyllä halua. Haluan olla iloinen, haluan nauraa, haluan pystyä nauttimaan jostain. Haluan nähdä ihmisiä ja kohdata aidosti ja olla läsnä.

Mutta en jaksa. En jaksa eikä kiinnosta. Ehkä joskus, mutta "it is not this day".

Comfortably numb my ass. Tässä ei ole mitään mukavaa.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Kiusaus, ahdistus, synti

Tänään

Kaikki on huonosti. Vituttaa, ahdistaa, suututtaaväsyttää kaikki tulvii yli. Tunnemaljani reunat tulivat vastaan jo ennenkuin heräsin.

Gorilla en ole tänään. Nyt olen vihainen virvatuli, sykin raivoa ja poltan kaiken ympäriltäni. Olen niin saatanan vihainen jollekulle jostain, että toivoisin aktuaalista liekinheitintä. En kyllä sitten tiedä mitä sillä tekisin. Ehkä haluan räjähtää tulipallona, poistaa KAIKEN, nähdä maailman palavan. Muuttua kaoottiseksi tulitornadoksi ja rehata estottomasti ympäri maailmaa.

Nauraa niille, jotka syttyvät tuleen, kouristelevat tuskissaan, epätoivoisesti juoksevat minulta karkuun. Säälittävä yritys. Säälittävät, kuvottavat, inhottavat ihmiset jotka kehtaavat olla onnellisia kun itse olen paskaraunio.

Onni on niin kaukana tästä vihasta, pettymyksestä, "negtatiivisesta energiasta", kuten joku sanoisi. "Ota ruusukvartsikristalli, se imee pahaa energiaa ja puhdistaa ilmaa", sanoisi joku vitun ärsyttävä typerä hippi. Tunge se kristalli perseeseesi imemään negatiivista energiaa ja istu sitten oksaiseen halkoon ja repeä siihen. Mieluiten muurahaispesän lähelle ja valele itsesi hunajalla ja odottele että kristalli auttaa.

Vitun idiootit.

Aika usein "muut" ihmiset ovat mielestäni täysiä idiootteja, pelkkiä paskaa suoltavia persereikiä, joille palaminen olisi liian helppo ja armollinen ratkaisu. Kuitenkin miettiessäni, että miksi tunnen niin, on kestämättömän ja kivuliaan selvää, että oikeasti vihaan vain ja ainoastaan itseäni.

En minä kenenkään muun kuolemasta saisi nautintoa. Ehkä omastani voisin, mutta kun sitäkään ei sitten voi etukäteen tietää. Fni olisi heitetty tonnin painoinen kivilohkare. "en mä halua nyt tätä kiveä kantaa hei on aika painava tämä ny…- "no otat sen nyt kuitenkin" "eiku hei nyt ihan oikeesti on aika ikävä ja vähän nyt ahistais tämä" "shhh... otat sen nyt vaan... kaikilla on hei vastuuta. Kannat nyt vaan" "mmm ei nyt kyllä" "shhhhhhhh.....shhhh" Ja tässä sitä nyt sitten kannetaan.

Oikeasti en halua tappaa ketään. Enkä itseäni. "En halua kuolla, en vain jaksa elää."

Ajatus helvetistä on mielestäni surkuhupaisa. Ikuisesti palat tulessa ja Saatana sitten tökkii hiilihangolla. No voi ei. Onpa karmeaa. Verrattuna näihin tunteisiin, tähän "elämään", uskoisin sen olevan helpotus.

On tämäkin saatana työmaa.